Nothing Personal
You'll see there's no real ending.. It's only the beginning
Olen 20 toukokuuta 1989, Tukholmassa syntynyt tyttö ja tällä hetkellä asun Porissa, kuten olen tehnyt viimeiset 7 vuotta. Toivon kovasti, että pääsisin muuttamaan muualle, sillä elämäni kääntyi kirjaimellisesti ylösalaisin sen jälkeen, kun muutimme perheeni kanssa tänne.
Olen tähtimerkiltäni itsepäinen ja temperamenttinen härkä. Kyseiset piirteet kuvaavat minua täydellisesti, mutta olen myös pessimisti, masokisti, opportunisti, vainoharhainen, ennakkoluuloinen, turhauttavan ylpeä ja teen asioita hetken mielijohteesta. En osaa sanoa olenko huumorintajuinen vai en. En tiedä osaanko nauraa. Tiedän kuitenkin sen, että saan ihmiset ympärilläni nauramaan hyvin usein. Osaan olla myös erittäin manipuloiva. Omat puheeni ovat useimmiten sarkastisia, mutta pidän itseäni kuitenkin kohtalaisen vakavana ihmisenä. Ja kuten olettaa saattaa - masennukseni takia pidin aikoinaan epätoivoisesti yllä terveen ja "normaalin" ihmisen kulissia.. Nykyään annan asian olla. En viitsi piilotella niin uuvuttavaa asiaa, joten elän sen kanssa.
Lapsuuteni aikana olin häirikkö, kiusattu ja kiusaaja. Ylä-asteen ajan olin pahasti koulukiusattu, jonka vuoksi aloin karttamaan sosiaalisia tilanteita ja muutuin ujoksi. Kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä, ja jota kesti viisi vuotta. Näin ollen minulta vei todella pitkään päästä eroon enimmästä ujoudesta, mutta lopulta onnistuin siinä aivan hyvin. Olen uusien ihmisten keskellä yhä ujo ja pelkään väkijoukkoja.
Lapsuudessani muutimme hyvin monta kertaa. Vartuin pienillä paikkakunnilla ja osittain maalla, enkä ole koskaan viihtynyt suuressa kaupungissa. Tapanamme oli muuttaa vuoden-kahden välein, emmekä tahtoneet ihmisten saavan meistä selvää. Joskus yövyimme äidin puolituttujen, alkoholisti-ystävien luona, mutta ei siinä iässä tiennyt millaista väkeä he olivat. Joskus ajoimme puolituttujen kanssa vailla päämäärää ja kuljimme paikasta toiseen. Emme osanneet koskaan pysähtyä. Useimmiten reisuilla joku meistä päätyi sairaalaan; yksi siskoista päätyi aivotärähdyksen takia, toinen melkein mahahuuhteluun.. Itse päädyin aivotärähdyksen kanssa ja useasti jalkani kipsattiin.
Mielestäni tuo aika oli hienoa. Ei tarvinnut olla huolissaan mistään. Hienointa oli elää juurettomana ja tiedottomana siitä minne oikeasti kuului. Jos asiat menivät pieleen, siirryimme vain uuteen paikkaan. Vaikka äitini oli jo tuolloin kova juomaan - hän osasi silti pitää meistä huolta. Vaikka useasti pidimme siskojen kanssa toisistamme huolen.
Perheeseeni kuuluu vain 3 siskoa (isosisko, pikkusisko ja itseäni 15 minuuttia vanhempi kaksoissisko). Vanhempia minulla ei ole, mutta niin kävi vasta hiljattain. Äitini menehtyi pääsiäisenä 2010 ja isä lähti kävelemään liki 15 vuotta sitten. Niinpä me siskot pidämme nyt toisistamme huolen.
Olen yrittänyt unohtaa suurimman osan lapsuudestani ja mielestäni olen onnistunut siinä hyvin. En muista juurikaan mitään siltä ajalta, kun isäni asui kanssamme. Yhtälailla en muista sitäkään millaista oli elää ensimmäiset vuodet ilman isää. Harmikseni muistan miltä hän näyttää, vaikken omistakaan hänestä ainuttakaan valokuvaa, enkä muista hänestä juuri mitään muuta.
En tiedä mikä ajoi vanhempani siihen pisteeseen etteivät he tahtoneet nähdä toisiaan. He pitivät asiansa hyvin salassa emmekä siksi osanneet valmistautua eroon. Lopulta se oli vain hyvä puoli etten koskaan oppinut tuntemaan isääni. En edes uskaltanut puhua hänelle, vaikka olimmekin sukua.
Vanhempani erosivat ollessani 7 vuotias, mutta ongelmia oli jo huomattavasti aiemmin. Asuimme tuolloin Outokummussa ja tapailimme isäämme välillä, mutta tämä ei tuntunut tahtovan olla väleissä kanssamme. Lopulta muutimme pois, enkä nähnyt häntä enää. Olin surullinen isäni lähdöstä jonkin aikaa, mutta lopulta opin hyväksymään sen ettei hän palaisi. Vuosien kuluttua hän vaihtoi nimensä Sergeiksi ja palasi takaisin Venäjälle. En kaipaa häntä, en edes ikävöi. Joskus tosin mietin millainen elämäni olisi nyt, jos isä ei olisikaan lähtenyt.
Moni ihmettelee sitä miten olen selvinnyt kasvatuksestani ja lapsuudestani, koska olisin voinut kuolla jo hyvin nuorena [mikä on mielestäni liioittelua]. Ensinnäkään en niin nuorena ymmärtänyt, että vanhempani kohtelivat minua väärin. Tietenkin pidin oikeana tapaa miten minut kasvatettiin. Totuin itseeni kohdistuneeseen väkivaltaan, syyllistämiseen ja tapaan jolla äitini yritti tuhota minut sisältäni. Huomaan kyllä osan minusta kuolleen oltuani lapsi. Kasvoin ilman isää ja yritän korjata puutteet itsessäni omalla tapaani. äitini mielestä olen sen takia erilainen. Käsittelen asioita myös eri tavalla kuin monet muut.
Olen kuullut myös lukuisat kerrat siitä miten olen tänä päivänä henkisesti vahvempi. Rankka lapsuus teki minusta järkkymättömän eivätkä pienet ongelmat hetkauta minua lainkaan. Sain lapsena alkaa käyttäytyä kuten aikuinen, joten lapsuuteni jäi pahasti väliin. Aikuistuin henkisesti nopeammin enkä sen takia kestä ikäisiäni nuoria. On hienoa olla henkisesti vahva, mutta ei ole mukavaa olla aina niin väärinymmärretty. Saan useimmiten ujon tytön leiman, vaikka todellisuudessa siirryn syrjään itseäni nuorempien luota. Se on rasittavaa.
Lapsena olin äidin pikku enkeli. Mitä pahaa ikinä teinkin - syyt lankesivat pikkusiskoni- tai isosiskoni niskaan. Ei tekemisiäni katsottu läpi sormien, kukaan ei vain uskonut, että tekisin mitään ilkeää. Hiljalleen aloin käyttää äitini ja isosiskoni luottamusta hyväkseni ja lavastin siskoni aina syyllisiksi tekemisiini. Aloin kyllästyä kiltin tytön rooliin ja ajauduin lopulta eri paikkakunnilla huonoihin porukoihin. Siitä alkoivat varastelu, valtion omaisuuden tuhoaminen ja muille ihmisille huutelu. Joskus rikottiin toisten tavaroita ja leikittiin pyromaaneja. Lopulta käännyttiin toisiamme vastaan ja puhuttiin paskaa selän takana. Varastettiin toisiltamme ja leikittiin syyttömiä. Istuttiin aina koulun jälkeen jälki-istunnossa tai rehtorin kansliassa. Jos huonosti kävi, saimme jopa merkinnän rikorekisteriin.
Kavereita löytyi ala-asteella kuitenkin monta. Rehellisiä ja vähemmän rehellisiä, joista liikuin lähinnä jälkimmäisten kanssa. En leikkinyt pikkugangsteria huvikseni - ajauduin vain huonoon seuraan. Menetin äitini luottamuksen ja hän luovutti suhteeni, sillä vaikka muutimme lukuisat kerrat - joka paikkakunnalla oli sama tilanne.
Täytettyäni 13 vuotta, muutimme Poriin. Aloitin ylä-asteen monen sadan kilometrin päässä Forssasta, jossa tilanteeni oli toivottomin. Lopulta rauhoituin. Liikuin seitsemännellä luokalla muutaman luokkatoverin kanssa, mutta lopulta luokka kääntyi minua vastaan ja alkoi härnäämään. Se oli vain lapsellista kommentin heittoa vaatteista ja asenteesta. Jätin puheet omaan arvoonsa. Alkujaan kiusaaminen alkoi siitä, että uusi koulu ujostutti, mutta lopulta syy naljailuun oli se, että tahdoin opiskella - en tupakoida, ryypätä ja halveksia opettajia.
Kahdeksannella luokalla sama meno jatkui, mutta huutelijoita oli tusinan verran enemmän ja kiusaaminen kohdistui lähinnä mahdottoman ujoon siskooni. Alettiin levittämään juoruja jotka menivät täydestä muihin. Sain tarpeekseni lapsellisista nimittelyistä ja aloin huutelemaan takaisin, kun välinpitämättömyys ei ollut tehonnut. Ikätoverini olivat minua vastaan vaikkeivät tunteneet minua lainkaan. Takaisin huutelu jatkui, mutta aloin myös lintsata ja arvosanani romahtivat. Opettajat pitivät minua häirikkönä, eivätkä tehneet kiusaamisesta loppua, vaikka monesti pyysinkin. Kellekkään ei huomautettu.. ei vaan se olin minä, joka jouduin silmätikuksi. Lopulta sain ehdot historiasta ja opiskelin kesän ajan. Tein kasan tehtäviä, läpäisin kokeen ja kirjoitin esseen natsisaksasta (jossa olen lyömätön) ja pääsin yhdeksännelle luokalle.
14 vuotiaana yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa. Otin paljon erilaisia lääkkeitä, mutta ne eivät saaneet oloani muuta kuin väsyneeksi. Vihasin itseäni sen takia, että tuotin muille niin paljon vaivaa ja sain heidät kiusaantumaan seurassani. Löysin viat itsestäni ja pakottauduin piileskelemään kuoren takana, eikä kukaan enää päässyt lähelleni.
I may look happy, but honestly dear,
the only way I'll really smile is if you cut me ear to ear
blockquoteä luokalla, koko koulu oli minua vastaan - kirjaimellisesti. Kiusaaminen oli muuttunut fyysiseksi ja tuntemattomat ihmiset huutelivat, tönivät, potkivat ja sama jatkui vapaa-ajallakin. Maailmani romahti enkä käynyt enää koulussa. Erityisopettajani, jonka hoteisiin minut siirrettiin, koska en tullut toimeen muiden luokkalaisteni kanssa - raahasi minut aina väkisin kouluun. Rehtori, kuraattori eivätkä opettajat pystyneet auttamaan, sillä olin syrjäänvetäytynyt. Sain lähetetteen Nuorten Vastaanottoryhmään (VOR), jossa puhuin terapeutille pahasta olostani. Paikasta ei ollut lainkaan apua ja sain lähetteen muutamalle eri ammattiauttajalle ja lopulta kävin juttelemassa vain yhdelle lääkärille sillä olin turhautunut jatkuvaan lääkärinvaihto prosessiin.
Kotona alkoi mennä huonosti eikä äiti ymmärtänyt huonoa oloani. Hän ei myöntänyt ongelmiani, vaan alkoi nimittelemään ja syyttämään aivan kaikesta. Olin hänen mukaansa liian laiska koululainen ja hankala oppilas, joka liioitteli asioita. Niin siinä kävi, että päädyin nuortenkotiin jonka aikana aggressioni- ja vihamielisyyteni kasvoivat huomattaviin mittasuhteisiin. En kuunnellut ketään ja lakkasin puhumasta. Karkasin lukemattomat kerrat, mutta päädyin aina takaisin. Masennuin entisestään ja tuolloin, vuonna 2005, sain ensimmäisen kerran elämässäni kuulla olevani masentunut. Diagnoosini kertoi minun olleen vaarallisen masentunut ja itsemurhahakuinen. Totta puhuakseni en koskaan miettinyt itsemurhaa. Itsetuhoinen olin, mutten sentään aikonut tappaa itseäni. En miettinyt sellaista vaihtoehtoa.
15 vuotiaana aloitin viiltelyn, mutta se ei saanut tuskaani pois. En oikein tahtonut viillellä itseäni.. henkinen kipuni ei ollut vielä niin suuri kuin fyysinen, jota viiltely aiheutti. Siksi lopetin, koska se sattui liikaa.
Sain lähetteen Harjavallan Psykiatriseen Sairaalaan johon minut kuskattiin väkisin ambulanssilla. Mukana oli poliisit jotka katsoivat etten vain karkaisi. Olin sairaalassa muutaman päivän, kunnes pääsin pois, valehdeltuani mielialani. Väärensin mielialatestit ja myönsin itsemurhan olevan väärin ja sellaisen ajatteleminen sairasta.
Lopulta pääsin pois, mutta jouduin takaisin nuorisokotiin. Muutaman viikon kuluttua pääsin takaisin kotiin ja tilanne oli rauhallinen muutaman kuukauden ajan. Sitten alkoi taas sama tappelu ja huuto. Vaikea tilanteeni johti lopulta erottamiseeni ammattikoulusta. Tietenkin poltin erotodistuksen ja teeskentelin käyväni koulussa. Olin loistava valehtelija ja äitini uskoi kaiken. Väärensin yhdeksännenluokan todistuksenikin. Muunsin arvosanat ja allekirjoitin sen opettajani nimellä. Lisäksi kaikki opettajani olivat tahtoneet minun jäävän luokalleni, mutta tein todella selväksi, että sitten lopettaisin koulunkäynnin kokonaan. Kiristin eritysopettajaani, joka sai puhutettua muut opettajat päästämään minut koulusta.
Seuraavan vuoden olin vihamielinen ja hankala. En opiskellut, koska siitä ei tullut mitään. En tullut toimeen kenenkään kanssa, olin liian hankala. Olin kiusaaja ja kiusattu. Kaikki elämässäni oli hankalaa. äitini yritti saada minut opiskelemaan, joten jouduin pakotettuna puolivuotta kestävälle elintarvike kurssille, jossa kokattiin ja siivottiin. Siellä olin suunnilleen puolitoista kuukautta, kunnes minut erotettiin lintsaamisen takia.
Sen jälkeen minut lähetettiin opiskelemaan 10 luokka Eurajoelle, joka sijaitsee 30km päässä kotoani. Asuin opistolla, joka motivoi minua istumaan tunneilla. Olin täysin erilainen kuin muut oppilaat. Opiskelin sen sijaan, että olisin ryypännyt, polttanut ja huidellut kaupungilla. Päätin, että nyt kun olen 10 luokalla - opiskelen koko sen vuoden mitä pitää enkä välitä muista. Ei se ihan niin mennyt. Kiusaaminen oli todella pahaa, sillä oppilaita oli suunnilleen 25. Kiusaaminen oli nousu- ja laskusuuntaista. En välittänyt siitä pitkään. Aloin hengata tupakkanurkilla ja haukkua opettajia, kunnes sain muiden hyväksynnän. Lopulta myönsin itselleni, että en alennu moiseen ja jatkoin opiskelua. Lopetin muiden miellyttämisen. En tahtonut alkaa häiriköksi vain muiden hyväksynnän takia. Se muistutti liikaa ylä-asteen kokemuksiani. Luokkalaisiani inhotti tarmoni opiskella, hyvät välit siskooni ja lisäksi opettajien ihailu joka lankesi minun harteilleni. Suosikkinimitykset olivat, että olen leuhka ja opettajien lellikki.
Lopulta vuosi kului ja sain mainion todistuksen. Olin tyytyväinen itseeni. Palasin kotiin ja äitini oli haljeta ylpeydestä, mutta myös kateudesta.
Sometimes the curiosity can kill the soul but leave the pain
18 vuotiaana hain yhteishaussa sosiaali- ja terveys alalle - psykologiksi. Osallistuin pääsykokeisiin ja sain paikan ammattikoulusta. En kuitenkaan käyttänyt paikkaani, sillä olin alkanut taas masentua.
Vuoden 2008 olin sitten töissä ja sitä vain tahdoin. Paiskia jatkuvasti vain töitä.. loputtomiin. Huomasin työnteon olevan mieleisempi vaihtoehto, kuin opiskelu.
Lopulta saman vuoden kesällä masennukseni otti täydellisen yli-otteen. Olin työpaikalla alakuloinen ja pomoni komensi minut lääkärille jolta sain mielialalääkkeet. Töissä esitin vahvaa, etten saisi sääliä osakseni. Teeskentelin jatkuvasti muuta kuin olin ja lopulta paloin loppuun. Lomalla toisella paikkakunnalla, olin vielä huonommassa jamassa ja olin nauttinut liikaa alkoholia, joka laukaisi masennukseni vielä pahemmaksi. En nähnyt elämässäni enää mitään muuta kuin synkkyyttä. Tahdoin kuolla. Olin jo aiemmin purkanut pahaa oloani itsetuhoisuuteen. Päihteiden alaisena tunsin vastustamatonta halua päättä elämäni ja yritin itsemurhaa, joka oli toinen yritys elämäni aikana. Yhdistin lääkkeeni ja alkoholin. Ystäväni ja hänen sulhasensa löysivät minut ja raahasivat kotiinsa. Sieltä soitettiin ambulanssi ja jouduin hyperventiloitavaksi. Olin sekava, eikä puhuminen tepsinyt siinä tilanteessa.
Sairaalassa lääkärikunta hermostui minuun ja sitoi remmeillä sänkyyn. Vartija oli kovakourainen ja mursi käsivarteni. Jouduin vatsahuuhteluun ja ilman lupaa vielä huumetesteihin. Kielsin itsemurhayrityksen, joten pääsin pois.
Loman jälkeen olin vielä huonommassa kunnossa. Työpaikalla meni huonosti. Kävin Nuoriso Psykologilla (NuPo) joka kauhistui tilanteestani nähtyään minut ensimmäisen kerran. Kaksi lääkäriäni kuvailivat minun olleen vaarallisen lähellä sekoamista. Olin täysin nuutunut, pohjalla, surullinen, alakuloinen, itsetuhoinen, itsemurhahakuinen, enkä koskaan hymyillyt tai itkenyt. Olin muuttunut täysin tunteettomaksi. Yritin itsemurhaa kolmannen kerran joista kaksi tapahtuivat samana kesänä. NuPolta sain lhetteen Harjavallan Psykiatriseen Sairaalaan samalla hetkellä, kun lääkäri näki minut ensimmäisen kerran. Aikaa ei jäänyt miettimiseen, vaan päädyin armotta osastolle. Sitä ennen kävin kuitenkin työpaikallani - aikomuksenani selittää pomolleni jonka kanssa olin jo melko läheinen, että jäisin sairaslomalle. Paikalle saavuin kuitenkin voimakkaasti päihtyneenä. Työpaikallani viilsin ranteeni, sillä olin liian sekaisin ottaakseni yliannostuksen. Lisäksi olin aiemmin todennut ettei yliannostus saisi minua hengiltä. Pomoni oli kauhuissaan minut nähtyäni. Hän takavarikoi puukkoni ja soitti ambulanssin. Silloin menin loukkaamaan hyvää ystävääni teollani eikä hän antanut koskaan anteeksi. Hän oli kuitenkin se, joka ilmoitti pomolleni minun olleen itsetuhoinen.
Päädyin terveyskeskuksesta Harjavallan sairaalaan ja osastolla sain oman huoneen, koska lääkärit näkivät minun olevan aggressiivinen, eikä minua voitu laittaa huoneeseen muiden kanssa. Osastolla olin kaksi viikkoa, kunnes olin pääsemässä pois. Hermostuin kuitenkin sosiaalityöntekijääni joka hyppi silmilleni, jolloin ahdistuin ja viilsin jälleen ranteeni. Sen tehtyäni menin tupakalle tyytyväisenä ja rentoutuneena, kunnes kuusi-seitsemän lääkäriä raahasivat minut toimistoon, kipsasivat käteni ja raahasivat eristykseen. Sain mieliala-, ahdistus- ja unilääkkeet, sekä niiden lisäksi vielä rauhoittavat. Sinä yönä nukuin sikeästi. Aamulla pääsin takaisin osastolle, vakuutettuani olemaan satuttamatta itseäni.
Osastolla kukaan ei moittinut, vaan tulivat kysymään vointiani. Moni ilmoitti olleensa huolestunut ja pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut. Viikkoa myöhemmin pääsin yllättävän nopeasti pois sairaalasta, vaikka olin itkuinen, ahdistunut ja itsetuhoinen. Diagnoosissani minun ilmoitettiin olevan itsetuhoinen, itsemurhahakuinen ja sairastavani ahdistusmasennusta ja kärsivän unettomuudesta.
Viikkojen kuluttua olin pirteämpi, energisempi ja puheliaampi. Minun nähtiin jopa hymyilevän. Otin lääkkeeni, puhuin itsestäni ja otin apua vastaan. Sain tukihenkilön, joka oli lähelläni jatkuvasti, jos olisin voinut yllättäen huonosti tai halunnut puhua. Allekirjoitin sopimuksen, jossa luvattiin hänen olevan tukihenkilöni 31.12.2008 saakka. Vuonna 2009 sopimus vanheni, mutta sosiaalityöntekijä päätti itse, että tarvitsen häntä yhä. Niinpä sopimusta jatkettiin vielä puolella vuodella.
Loppuvuodesta 2008, lääkärini sai tietää, etten noudata minkään lääkkeen annostusohjeita, lue ohjeita ylipäätään ja nostan omaa lääkitystäni. Lisäksi sekoitan ne muiden lääkkeiden kanssa, alkoholiin ja käytän lääkkeitä, jotka eivät ole omiani. Psykologini ilmoitti minun olevan narkkari ja sekakäyttäjä, ja teki lähetteen A-klinikalle. NuPon käynnit päättyivät ja olin muutaman kuukauden päihdeosastolla. Siitä lähti syöksykierre päihdeongelman kanssa. Minusta oli kovaa vauhtia tulossa se mitä olen aina pelännyt.. äitini kaltainen. Nautin asiasta joka yritti tappaa ruumiini. Eroa minun ja äitini välillä ei oikeastaan ollut, vaikka äiti käyttikin alkoholia.
A-klinikan lääkäri totesi myös, että saan depressiokohtauksia tuon tuosta, joiden syytä ei vielä tiedetä. Suurin syy on perheongelmat, mutta toiset johtuvat vain säästä, lääkkeistäni ja siitä etten pysty enää osoittamaan spontaaneja tunteita. Vaarallisimman masennustilani mentyä ohitse, myös ujouteni katosi. Kesän 2008 jälkeen huomasin olevani avoimempi.
Kävin puolen vuoden ajan A-klinikalla päihdeongelman takia - olin koukussa lääkkeisiin ja kärsin huumepohjaisten kipulääkkeiden vieroitusoireista. En itse myöntänyt olevani minkäänsortin narkkari, vaikka perheeni puolestaan myönsikin ongelmani.
Alkutalvella 2008 todettiin, että olen yhä masentunut, mutta sen lisäksi itsetuhoiset ajatukseni ovat palanneet. Lääkärit päättivät keskenään etten saisi käyttää lääkkeitä väärin tai joutuisin tarkempaan seurantaan.
Samana talvena tunsin taas vastustamatonta halua päättää taipaleeni. Depressiovaiheeni vain pahenevat jatkuvasti. Vuonna 2008 en kyennyt itkemään vaikka halusin. Fyysisen kipu ei puolestaan saa itkemään. Jäljet ranteissani ovat ikuiset, mutta pahan oloni takia niitä tulee jatkuvasti lisää.
This is not a love story; it's a suicide attempt. - your eyes were like glass
Maaliskuussa 2009 otin uudella työpaikallani yliannostuksen kahta eri reseptilääkettä ja olin päätyä elvytykseen. Jouduin mahahuuhtelun jälkeen M1 lähetteellä Harjavallan Psykiatriseen Sairaalaan ja olin pakkohoidossa yritettyäni itsemurhaa.
A-klinikan lääkäri oli pitänyt minua psykoottisena päivää aiemmin ja antoi lääkityksen psykoosiin sanoen "käytä näitä viisaasti, en halua löytää sua kuolleena jostain katuojasta". Tunnen yhden psykoosia sairastavan enkä tahdo kokea samaa kohtaloa. Ajatus psykoosista sai minut ahdistumaan ja toivoin onnistuvani vihdoinkin tappamaan itseni. Harjavallassa lääkärit huomasivat, että diagnoosini ahdistusmasennuksesta oli väärä. Moni lääkäri päätyi samaan lopputulokseen ja todettiin riesanani olevan kaksisuuntainen mielialahöiriä. Lääkärini totesi minun olevan todella vaarallinen itselleni ja olevani taipuvainen lääkeaine-riippuvuuteen - jonka tosin jo tiesin. Pääsin sairaalasta kuukauden kuluttua ja sain lähetteen Nuoriso Psykologille. Lopetin käynnit A-klinikalla ja jatkoin vanhassa työpaikassani.
Muutaman kuukauden kuluttua pääsin irti lääkkeistä ja olen ollut kuivilla huhtikuusta lähtien. Opin tekojen seuraukset useimmiten kantapään kautta, kuten sanotaan. Edellinen sairaalareissuni johtui alkoholin väärinkäytöstä ja viime kertainen lääkkeistä. Kumpikin tapaus sai minut jättämään päihteet.
Kesä 2009 oli todella rauhallinen. Olin yli-energinen ja töissä kaiken aikaa. Työsopimukseni päättyi syksyllä jolloin aloitin opinnot. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Masennun usein syksyllä joten tämä oli odotettavissa. Opiskelujen lopettaminen sai minun kuitenkin pettymään itseeni ja aloin vihata itseäni entistä enemmän. Lääkärini määräsi mielialalääkkeet ja päädyin sairaslomalle. Saan opiskella vasta ensisyksynä. Työntekoa ei ole kielletty.
Tällä hetkellä yritetään löytää ratkaisu paniikkihäiriööni, joka häiritsee liikaa keskittymistäni. Se on myös osasyy siihen, miksi koulunkäynti oli niin hankalaa.
Syksyllä 2009 paikkasimme välejämme äidin kanssa, kun hän lopetti päihteiden käytön. Aloin viihtyä hänen seurassaan ja samalla yritin kuitenkin hyvittää sen, että olin aina ollut todella hankala.
Jostain syystä äitini sairastui keväällä 2010.. Hän tunsi jatkuvaa kipua selässään, ruoka ei mennyt alas, laihtui 20kg parissa viikossa ja oli jatkuvasti väsynyt. Lääkäri tokaisi hänen olevan harhaluuloinen ja ettei häntä oikeasti satu mihinkään. Yritimme siskojeni kanssa auttaa äitiämme, mutta hän meni hyvin äkkiä huonompaan kuntoon. Pääsiäisenä olin huolesta sekaisin, kunnei hän vastannut puheluihini, mutta hän on aina ollut hyvä hukkaamaan puhelimensa. Suunnittelin meneväni käymään hänen luonaan pääsiäs sunnuntaina ystäväni kyyditsemänä, koska bussit eivät liikkuneet. En kuitenkaan tahtonut tämän näkevän äitiäni sairaana, joten päätin odottaa ensi tiistaihin, jolloin bussit kulkisivat.
Tiistaina sitten menin äidin luokse, mutta paikka oli hiljainen. Päättelin hänen olevan kaupungilla. Ikkunasta kurkattuani tajusin asioiden olevan hullusti, kun koko asunto oli sekaisin - tavarat ympäri, verhot revitty alas.. Jokin sisälläni pysähtyi sillä noukin maasta ensimmäisen näkemäni kiven ja paiskasin sen ulko-oven ikkunasta, jotta saisin lukon auki. Sisään päästyäni oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä äitiäni ei voinut pelastaa enää mikään.
Nyt perheestämme on jäljellä lisäkseni vain 3 siskoa. Emme tiedä vielä mikä äitini tappoi, mutta poliisin ja patologin arvion mukaan kyseessä on lääkärin hoitovirhe, joka on johtanut kuolemaan. Oli miten oli, tulen aina syyttämään itseäni siitä, etten mennyt katsoman äitiäni sinä sunnuntaina jota olin kaavaillut. Kyseinen päivä osoittautui kuolinpäiväksi ja mielessäni pyörii taukoamatta kysymykset "entä jos olisin mennyt hänen luokseen silloin, kuten vaistoni käski?", "entä jos olisin sinä sunnuntaina ollut ajoissa?"..
Elo tulee seuraavat kuukaudet olemaan erittäin tuskallista, mutta yritän olla vahva siskojeni takia.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö:
Kaksisuuntaisella mielialahäiriöllä tarkoitetaan psykiatrista sairautta, jossa henkilö kärsii mielialojen epätasapainosta. Masennusjakson aikana henkilö kärsii hellittämättömän masentuneesta mielialasta, väsymyksestä, mielihyväkokemusten puutteesta, unihäiriöistä, ruokahaluttomuudesta, keskittymisvaikeuksista, mielenkiinnottomuudesta, päättämättömyydestä, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteista ja itsetuhoajatuksista. Vaikeisiin ja pitkäaikaisiin masennusjaksoihin liittyy huomattava itsemurhayrityksen ja merkittävä itsemurhakuoleman riski. Tilastojen mukaan itsetuhoisuus on yli 20-kertainen normaaliväestöön nähden ja yli puolella on todettu itsemurhayrityksiä.
Maniajaksojen aikana henkilön tavanomainen tunnevire muuttuu kiihkeän hyvän olon tai ärtyisyyden sävyttämäksi poikkeavaksi mielialaksi. Mielialaan liittyy voimakas energisyys ja aktiivisuus, vahvasti vähentynyt unentarve, lakkaamaton aktiviteetti, vuolaspuheisuus, estottomuus ja harkitsematon heittäytyminen hetken mielijohteesta välitöntä mielihyvää tuottavien toimintojen pariin. Maniasta kärsivän henkilön ajatustoiminta on kiihtynyttä ja hänen todellisuudentajunsa on usein vääristynyt. Maniatilassa henkilö käyttää usein runsaasti päihteitä ja käyttää rahaa tuhlailevasti kykenemättä näkemään toimintansa haitallisia seurauksia. Tämän vuoksi impulsiivinen ja päämäärätön toiminta voi johtaa yli varojen elämiseen, taloudelliseen katastrofiin, holtittomaan seksuaalisuuteen, peruuttamattomiin ihmissuhde-ristiriitoihin ja lainvastaisiin tekoihin. Manian aikana henkilö ei yleensä koe, että hän on sairas.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö on uusiutuva sairaus, johon ei ole pysyvää parannuskeinoa. Lääkehoito antaa hyvän, mutta ei täydellisen suojan sairauden uusiutumista vastaan. Erityisesti oireettomina jaksoina alle puolet potilaista sitoutuu säännölliseen lääkehoitoon, joka on riski sille, että sairaus pahenee.